Johdanto

Taloustieteiden opinnoissani 1980-luvulla tutustuin viitekehykseen ”säännöt vastaan harkinta”, joka juontaa juurensa rahapolitiikasta, mutta soveltuu laajasti myös kilpailu-, ympäristö- ja metsäpolitiikkaan. Tässä tekstissä tarkastelen, miten kyseinen viitekehys auttaa ymmärtämään EU:n luonnon ennallistamista koskevan asetuksen (EA, ks. https://mmm.fi/ennallistamisasetus) täytäntöönpanoa Suomessa. Lisäksi pohdin, miten Suomi voisi soveltaa asetusta kansallisesti, jopa ”niskoitella” sen velvoitteita vastaan. Viitekehys asettaa vastakkain kaksi lähestymistapaa:

• Sääntöpohjainen lähestymistapa: perustuu ennalta määriteltyihin lakeihin, standardeihin ja menettelyihin, jotka edistävät ennustettavuutta, vastuullisuutta ja yhdenmukaisuutta.

• Harkinnanvarainen lähestymistapa: antaa päätöksentekijöille joustavuutta sopeutua paikallisiin olosuhteisiin, edistää innovaatioita ja kontekstiherkkyyttä, mutta voi johtaa epäjohdonmukaisuuteen ja hitaaseen täytäntöönpanoon

Esimerkiksi kilpailupolitiikassa kartellit on kielletty, koska ne ovat useimmiten (ei aina!) vahingollisia yhteiskunnan kokonaisedun kannalta. Selkeä linjaus edistää politiikan ennakoitavuutta. Yritykset ja viranomaisvalvojat tietävät, millainen toiminta on rangaistavaa.

Viitekehys nousee mieleeni, kun maallikkona kuuntelen suometsien asiantuntijoita. Monesti kohteiden käsittelystä yritetään lausua jotakin yleispätevää, mutta vastapuolen inttäessä yksityiskohtaisten vastaesimerkkien avulla päädytään lopulta siihen, että ratkaisut on tehtävä kunkin paikan olosuhteiden mukaisesti parhaalla tavalla. Ympäristölupien myöntäjillä on sama kerronnallinen ratkaisu. Kun heiltä kysytään kohteesta, he vastaavat, että asiaan täytyy tutustua paikan päällä ja tehdä sitten olosuhteiden mukaan paras ratkaisu. Lisävaikeutta asiaan tuo se, että ympäristöpuolella lupien käsittelijöillä on usein täysin vastakkaiset kannustimet prosessin nopeuttamiseen kuin lupia hakevilla toimijoilla. Vahingon sattuessa kohteelle luvan myöntänyt viranomainen on median hampaissa hutiloijana, kun taas uuteen teknologiaan tai kohteeseen huolellisesti ja ajan kanssa perehtynyt ei ole tehnyt mitään väärää.

Kentällä paras ratkaisu näyttää siten löytyvän useimmiten tarveharkinnan puolelta, jonka uskotaan johtavan kaikkien kannalta parhaaseen tulokseen. On kuitenkin hyvä huomata, että ihmistyötä vaativa tarveharkinta aiheuttaa monenlaisia yhteiskunnallisia kustannuksia. Jos virkamiehen on käytävä paikan päällä, matkoihin menee työaikaa ja prosessista tulee väkisinkin hidas ja kallis maksavalle asiakkaalle. Suurin yhteiskunnallinen kustannus syntyy usein siitä, että osa suunnitelluista hankkeista jää kokonaan toteuttamatta, kun on epäselvää, saako hankkeen toteuttaa ajatellulla tavalla ja aikataululla. (Vastaavasti hiilikrediittien myynti Britanniassa on ollut vaikeaa, koska maanomistajat eivät halua sitoutua vuosikymmeniä kestävään prosessiin, jossa on viiden vuoden välein asiantuntijoiden tekemiä maastotarkistuksia ennen kuin rahat saa tilille.)

Teen seuraavaksi opetusmielessä kaksiosainen ajatuskokeen

A) hahmottelen, miten ”säännöt vastaan harkinta”-viitekehystä voidaan soveltaa ennallistamisasetukseen.

B) spekuloin, miten Suomi voisi ”niskoitella” EU:n pakkopaitaa vastaan.

Korostan, että en ole maa- ja metsätalouden asiantuntija. Kyseessä on politiikka-analyysin sormiharjoitus, jonka yhteydet todellisiin prosesseihin, instituutioihin ja henkilöihin ovat satunnaisia. Tarkka analyysi vaatisi paljon lisää yksityiskohtia ja sisäpiiritietoa. Esimerkiksi MMM:n ja YM:n sisäiset pelikirjat voivat poiketa melkoisesti, vaikka kaikki julkiset ulostulot tehdään yhdessä ja organisaatioiden työnjakoa kunnioittaen.

Soveltaminen ennallistamisasetukseen

Sääntöpohjainen ennallistaminen

Sääntöpohjaisessa lähestymistavassa korostetaan täytäntöönpanokelpoisia tavoitteita, joilla edistetään johdonmukaista edistystä EU:n kaikissa jäsenmaissa ja varmistetaan sääntelyn noudattaminen. EA:ssa:

• Sitovat määrälliset tavoitteet asettavat tiukat määräajat ja prosenttiosuudet soiden ennallistamiselle. Esimerkiksi maataloudessa vuoteen 2030 mennessä jäsenmaiden on ennallistettava vähintään 30 prosenttia turvemaista (ja 25 prosenttia vetettävä). Osuudet nousevat vuoteen 2040 ja 2050 mennessä.
• EU edellyttää säännöllisiä edistymisraportteja (esim. kolmen vuoden välein kesäkuusta 2031 alkaen) ja erityisten indikaattoreiden käyttöä seurannassa (kuten turvemaiden kasvihuonekaasupäästöt tai elinympäristöolosuhteet). Euroopan komissio valvoo täytäntöönpanoa EU:n perussopimusten mukaisten rikkomusmenettelyjen avulla, mikä voi johtaa sakkoihin, jos tavoitteita ei saavuteta.
• Säännöt voivat sanella ennallistamisen vähimmäistekniikoita, kuten pakollisia vettämis- tai kuivatuskäytäntöjä. Näin varmistetaan, että korkeapäästöiset suot eri maissa (Suomessa etenkin ojitetut suot) priorisoidaan yhdenmukaisesti. Yhteinen käytäntö estää vapaamatkustuksen, jossa jotkut jäsenvaltiot luottavat toisten ponnisteluihin. Käytännön ohjeet ovat linjassa EA:n yleisen tavoitteen kanssa ennallistaa 20 prosenttia EU:n maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä ja 100 prosenttia vuoteen 2050 mennessä.

Sääntöpohjainen lähestymistapa edistää politiikan ennakoitavuutta ja vastuullisuutta, mutta on jäykkä ja jättää huomiotta paikalliset ekologiset vaihtelut.

Yhteenveto sääntöpohjaisesta lähestymistavasta

Puolesta:

• Oikeusvarmuus: Yritykset ja kansalaiset voivat luottaa siihen, että sääntöjä noudattamalla toiminta on sallittua.
• Yhdenvertaisuus: Kaikkia kohdellaan samalla tavalla, mikä estää mielivaltaisen päätöksenteon.
• Tehokkuus hallinnossa: Viranomaisresursseja tarvitaan vähemmän yksittäisten tapausten käsittelyyn.

Vastaan:

• Paikallisten olosuhteiden sivuuttaminen: Säännöt voivat olla liian jäykkiä ja johtaa tehottomiin tai jopa haitallisiin ratkaisuihin.
• Innovaatioiden tukahduttaminen: Tiukat säännöt estävät uusien, paikallisesti toimivien ratkaisujen kokeilun.
• Poliittinen vastustus: Ylhäältä tulevat määräykset herättävät vastarintaa maaseudun maanomistajissa, mutta myös koko jäsenmaan hallinto voi yrittää vesittää säännöt.

Harkinnanvarainen ennallistaminen

Harkintavallan avulla jäsenmaat, paikallisviranomaiset tai sidosryhmät voivat räätälöidä toimia sosioekonomisten, maantieteellisten tai ympäristötekijöiden perusteella. Joustavuus kannustaa mukautuvaan hallintaan ja välttää siten yhden koon ratkaisujen sudenkuopat.

• Kansalliset ennallistamissuunnitelmat (ks. https://lnkd.in/eNi-i6Zc) ovat tarveharkintaa parhaimmillaan. Jäsenmaiden on toimitettava 1. syyskuuta 2026 mennessä kansalliset uudistussuunnitelmat, joissa hahmotellaan, miten ne saavuttavat tavoitteet. Jäsenmailla on harkintavaltaa toimenpiteiden valinnassa, kohteiden priorisoinnissa ja kansallisiin politiikkoihin integroimisessa (esim. yhteisen maatalouspolitiikan tuet).
  
• Yksityisen turvemaan vettäminen on vapaaehtoista sekä pelloilla että metsissä.
  
• Sallittujen poikkeuksien myötä jäsenvaltiot voivat alentaa tavoitteita, jos se on perusteltua infrastruktuuriin, ruokaturvaan tai yleiseen etuun kohdistuvien ”merkittävien kielteisten vaikutusten” vuoksi. Jopa 40 prosenttia maatalouden turvemaita koskevista tavoitteista voidaan saavuttaa ennallistamalla maatalouden ulkopuolisia ojitettuja alueita (esim. entiset turvetuotantoalueet tai suometsät). Olemassa olevat resurssit voidaan hyödyntää kussakin maassa tarkoituksenmukaisella tavalla.
  
• Sidosryhmien osallistaminen on tärkeää toimenpiteiden sosiaalisen hyväksyttävyyden lisäämiseksi ja yksityisen rahoituksen keräämiseksi täydentämään julkista rahoitusta. Harkintavalta ulottuu kansallisia uudistusohjelmia koskevaan julkiseen kuulemiseen ja maanomistajille suunnattuihin kannustimiin (esim. ekosysteemipalvelujen maksut). Osallistaminen tukee alhaalta ylöspäin suuntautuvia innovaatiota. Esimerkiksi yhteisölähtöiset uudelleenvettämishankkeet tai valuma-aluekohtaiset suunnitelmat vaativat laajaa maanomistajien hyväksyntää.
  
  

Yhteenveto harkintaan pohjautuvasta lähestymistavasta

Puolesta:

• Kontekstin huomioiminen: Mahdollistaa paikallisten olosuhteiden ja sosioekonomisten tekijöiden huomioimisen.
• Osallistaminen ja hyväksyttävyys: Sidosryhmien aito osallisuus päätöksentekijöinä lisää toimenpiteiden hyväksyttävyyttä ja sitoutumista.
• Innovatiivisuus: Mahdollistaa uusien ratkaisujen kehittämisen ja kokeilun.

Vastaan:

• Hitaus ja kustannukset: Tarveharkinta vaatii resursseja ja hidastaa päätöksentekoa.
• Epäjohdonmukaisuus: Päätökset voivat vaihdella alueittain, mikä heikentää politiikan vaikuttavuutta ja ihmisten reiluuden kokemusta.
• Läpinäkyvyyden puute: Harkintaan perustuvat päätökset ovat vaikeammin perusteltavissa ja valvottavissa.

Hybridimalli ja sen kehittäminen

Sääntöjen ja harkinnan tasapainottaminen tehokkaan soiden ennallistamisen läpiviemiseksi

EA on hybridimalli, jossa on säännöt tuloksille (esim. sitovat tavoitteet) ja harkintavalta prosesseille (esim. kansalliset ohjelmat). Strategiaa voi parantaa seuraavasti:

• Valvotaan EU:n vähimmäisstandardeja samalla kun seurataan vakioitujen mittareiden avulla, että minkään tyyppiset turvemaat eivät kokonaisuutena taannu. Säännölliset tarkistukset (esim. kansallisen ohjeistuksen päivitykset 5 vuoden välein) säätävät tasapainoa ja tiukentavat sääntöjä, jos harkintavalta johtaa puutteisiin.
  
• Harkintavallan hyödyntäminen kannustaa jäsenmaita ja alueita kokeilemaan paikkakohtaisia menetelmiä (esim. säätösalaojitus tulva-alttiilla alueilla).

Hybridimekanismit ovat yleensä tehokkaimmat (vertaa tanssiravintolan perimä kiinteä sisäänpääsymaksu [joka voi olla myös nolla] ja juomien yhteydessä perittävä kate tuottaa yleensä paremmin kuin pelkkä juomien myynti).

Ensiksi poimitaan ns. matalalla roikkuvat hedelmät. Sitten avataan kohteiden laadun huomioivia tarjouskilpailuja tai edistymiseen sidottua ehdollista rahoitusta.

Hybridilähestymistapa voi onnistuessaan maksimoida turvepolitiikan ilmastohyödyt varastoimalla suuren osan maaperän hiilestä ja samalla minimoida konfliktit, jotka syntyvät pakkotoimista. Hybridiys tukee EA:n tavoitteita luonnon monimuotoisuuden elpymisestä ja ilmastokestävyydestä paremmin kuin aatteellinen puhdasoppisuus.

Uusia näkökulmia

Uusia näkökulmia EA:n soveltamiseen

• Riskiperusteinen sääntely: sääntöpohjaisuus kohdistetaan korkean riskin alueisiin ja harkintavaltaa käytetään matalan riskin alueilla.
• Dynaaminen sääntely: Säännöt voivat olla joustavia ajan myötä – esimerkiksi indikaattoreiden perusteella sääntöjä voidaan kiristää tai höllentää.
• Kokeilukulttuuri: jäsenvaltiot voivat pilotoida uusia menetelmiä ja jakaa tuloksia EU-tasolla. Alueille voidaan myös antaa kokeilulupia, jos tulokset levitetään avoimesti muille alueille.
• Kompensaatiojärjestelmät: Selkeät korvaukset maanomistajille lisäävät hyväksyttävyyttä. Yksityisrahoituksen mukaan saanti kasvattaisi ennallistamisen volyymia ja vähentäisi sitä kautta kasvihuonekaasupäästöjä aikaisemmin. Maksuja voisi tarjota asteittain, jolloin käsirahan saisi kohteen perustamiskustannusten kattamiseen, ja osamaksut korvaisivat vuosittain menetetyt tulot vaihtoehtoissa maakäytössä.

Poliittinen taloustiede opettaa, että tarveharkinta lisää hallintokustannuksia, mutta voi parantaa toiminnan hyväksyttävyyttä (legitimiteetti) ja lisätä luottamausta kotimaisiin viranomaisiin. Sääntöpohjaisuus voi olla tehokkaampaa, mutta herättää poliittista vastustusta ja tuntuu etäiseltä. Tekoäly, satelliittikuvat ja paikkatieto voivat tehostaa harkintaa ja vähentää kustannuksia, jolloin esityöt voisi automatisoida ja viranomainen keskittyisi vain ihmisen vahvuusalueeseen eli päätöksentekoon.

Vastarintakeinot ja strategiat

Säännöt vastaan harkinta – lähestymistapa on ajateltu enemmän kansallisvaltion tilanteeseen, jossa tavoitteet ovat kaikille velvoittavia ja yleisesti hyväksyttyjä. Teoria ei tarjoa suoria vinkkejä erimielisyyttä sisältäviin tilanteisiin. Toki Suomessakin hallitus voi ajaa läpi linjauksia, joita osa alueista ja toimijoista vastustaa.

EU:n sisällä ennallistamisasetuksen hyväksyntäprosessi ei juuri tyylipisteitä kerännyt, joten merkittävä vastustus on odotettavissa oleva ilmiö. Suomi äänesti asetusta vastaan ympäristöministerien neuvostossa kesäkuussa 2024, mutta se hyväksyttiin niukimmalla mahdollisella enemmistöllä.

Asetus on suoraan sovellettavaa EU-oikeutta, joten täydellinen kieltäytyminen ei ole mahdollista ilman oikeudellisia seurauksia (kuten komission nostamia rikkomusmenettelyjä tai sakkoja). Missä tahansa ihmisten laatimassa tekstissä (kuten laissa) on aina tulkinnanvaraisia kohtia (vrt. Raamatun tulkinnoista reilun kahden vuosituhannen aikana käydyt riidat).

Kun teoriaa on niukalti, kannattaa lähteä ihan alkeista ja pohtia erikseen jokaisen sanan merkitystä:

Lause Suomen on vuoteen 2030 mennessä ennallistettava x prosenttia turvemaista ja vetettävä y % prosenttia voidaan pilkkoa osiin:

Suomen?

onko maallamme Euroopassa erikoisasema?

Suomessa on noin 30 % Euroopan turvemaista. Ennallistaminen aiheuttaa korkeita kustannuksia sekä suhteellisesti (arvioitu 0,4 % BKT:sta, korkein EU-maista) että absoluuttisesti.

Suomen tilanne poikkeaa muista EU-maista (metsäinen maa, kylmä, pohjoinen, harvaan asuttu ym). Tämän väitteen mukaan erikoisolosuhteemme vaativat muista poikkeavaa toteutusta.

Aiemmin oli jo puhetta, että EA sallii jäsenmaille joustoja kansallisten olosuhteiden huomioimiseksi. Professori Annamari Laurén on esittänyt, että puustoisten suometsien vettäminen lisää kasvihuonekaasupäästöjä sadaksi vuodeksi (https://forest.fi/article/professor-annamari-lauren-restoration-of-peatlands-will-will-contribute-to-warming-of-climate-for-at-least-a-hundred-years/). Jos muu tutkimus vahvistaa tämän tuloksen, faktaa voi käyttää perusteluna poikkeukselle.

Ongelmana on lähinnä Ruotsi, jossa on melko lailla samanlaiset olosuhteet. Ruotsi täytyisi saada tukemaan Suomen vaatimuksia yhteisrintamassa. Poliittiset näkemykset Ruotsissa on ennallistamisen suhteen melko samansuuntaiset kuin Suomessa, joten yhteinen kanta on löydettävissä. Ruotsi on kuitenkin alustavissa kohtaamisissa halunnut määritellä ennallistamisen maankäytön muutoksen kautta, mikä on selvästi aktiivisempi tulkinta kuin Suomen linjaus.

Kansainväliset vertailut (Baltian maat, Hollanti, Irlanti, Saksa, UK ym) voisivat tuoda uusia näkökulmia, mutta en nyt avaa tätä Pandoran lipasta.

on

– viittaako tämä tulevaisuuteen? Suomen kielessä ei ole futuuria, joten tämä on tulkittava nykyisen ja menneen tekemisen näkökulmista.

Voidaanko kaikki nykyään jo tehtävä ympäristöön liittyvä toiminta hyväksyä ennallistamiseksi? Olemassa olevien ohjelmien (esim. Helmi-ohjelma, METSO-metsiensuojeluohjelma, Sotka-kosteikko-ohjelma) laajentaminen uusiksi ennallistamistoimiksi voi tapahtua ilman merkittäviä lisäkustannuksia.

Tai voidaanko ympäristöasioiden edelläkävijämaassa jopa suurin osa aiemmin tehdystä suojelusta hyväksyä osaksi ennallistamisasetukseen kirjattavaa velvoitetta.

vuoteen 2030 mennessä

Viivästyttämiseen on vaikea puuttua nopeasti. Suomi vain hidastaa toteutusta, ei katkaise toimeenpanoa missään vaiheessa. Vaikka ennallistamissuunnitelma on pakollinen 2026, toteutusta voi venyttää seurannalla ja raportoinnilla. EU valvoo edistymistä, mutta sakot tulevat vasta pitkän prosessin jälkeen.

Suomi voi käyttää ”vaiheittaista lähestymistapaa” (stepwise approach), jossa tavoitteet toteutetaan hitaasti ja seurataan vaikutuksia, mikä antaa aikaa mukauttamiseen. Tämä menettely voi saada tukea varovaisuusperiaatteesta, joka neuvoo etenemään uusissa asioissa hitaasti, kunnes niiden kaikki (myös tahattomat) vaikutukset tunnetaan riittävällä tasolla.

Ympäristön kannalta toimenpiteiden viivästyttäminen on tuhoisaa, sillä turpeennoston lopettamisprosessien vaatimuksesta turpeen päälle ajettu tuhka saa pinnan kasvillisuuden vauhtiin ja uusien toimien tekeminen muuttuu kalliiksi ja vaikeaksi. Hallituksen kannalta toteutuksen viivästyttäminen voi silti olla poliittisesti järkevää, jos se siirtää ennallistamisongelman tulevan hallituksen niskoille.

vetettävä

Vettäminen on hieman vaikeampi sarka. Tiedeihmiset haluavat hekin sanoa sanansa mittaamisen suhteen. Euroopasta löytyy erilaisia määritelmiä veden pinnan korkeudelle (esim. Peatland Code). Veden pinta myös vaihtelee kesän myötä, sillä kuivat ja sateiset jaksot vaihtelevat samoillakin maa-alueilla.

Jos veden pinnan korkeuden määrittämisestä syntyy riita, niin vielä pahempi taisto saadaan aikaiseksi turvekerroksen paksuudesta ja koostumuksesta. Turvepellon määritelmä ratkaisee paljon, sillä vetettävä peltoalue muuttuu samassa yhteydessä. Kyse voi olla isosta savotasta tai myrskystä vesilasissa. Ero Irlannin ym. syviin turvemaihin on merkittävä, sillä jääkausi vei Suomesta pintamaat moneen kertaan.

Suometsissä on asiantuntijoiden välillä erilaisia käsityksiä siitä, paljonko kuivaa maata on oltava. Hökkä ym (2025) näkevät, että osa suometsistä on maan rakenteeltaan muuttunut niin paljon, että kapillaari-ilmiö ei enää haittaa – ympäristö- ja taloushyödyt saadaan yhteistuotantona (dx.doi.org/10.1139/cjfr-2024-0011). Toiset eivät usko äkillisiin muutoksiin, vaan väittävät useimpien metsien kuolevan veden pinnan nostoon. On vaikea käsitellä vettämisen vaikutusta suometsissä, kun parhaat asiantuntijat edelleen kiistelevät.

Ehkä vettämisessä voitaisiin hyödyntää luovaa laskentaa? Kaltevalla turvepellolla voisi riittää, että matala osa on vetetty. Koko pelto voitaisiin silti lukea vetetyksi. Entisellä suurella turvetuotantoalueella on suuria eroja siinä, missä määrin eri osia voidaan luontaisesti saada veden alle ja missä tarvitaan vahvaa ihmisen käden jälkeä. Silti koko alue voitaisiin laskea mukaan ennallistettuihin pinta-aloihin (ns. passiivinen ennallistaminen).

ennallistettava

Ennallistaminen on sanana muuttunut lähes kirosanaksi, joka nostaa maaseudulla ihmisten suojaukset heti ylös. Ennallistamista on ehdotettu korjattavaksi suojelulla tai kunnostamisella. ELY-keskusten valtakunnallinen ilmastoyksikkö tarjoaa huonon brändin korjaamiseksi tietokortin (https://www.ely-keskus.fi/documents/d/ilmastoyksikko/kosteikkokortit_3). Kiertoilmaukset edistävät sisällöllistä asiaa esittelemällä ihmisille konkreettisesti mitä tehdään. Maanomistajatkaan eivät vastusta monia toimia sinällään, mutta pakoksi tulkittu ennallistaminen johtaa torjuntaan.

Semantikko lähtisi katsomaan voidaanko sanasta ”ennallistaminen” tehdä tyhjä merkki, joka ei viittaa mihinkään todelliseen. Käytännön maailmassa tämä voi tarkoittaa, että ennallistamisesta tulee sateenvarjo- tai yläkäsite, jonka alla on suuri määrä asioita, mutta jolla ei ole mitään omaa toimintaa. Ennallistaminen on tällöin enää suuren toimintojoukon koordinointia, joka voi toki auttaa pitämään yllä yhteistä suuntaa.

Jos ennallistaminen voidaan laimentaa käsitteenä ”luonnontilaan palaamisesta” kohti arkista tekemistä ja nykyisiä maatalouspolitiikan toimia (kesannot, luonnonhoitonurmi, monimuotoisuuskasvit, suojakaistat ja suojavyöhykkeet, säätösalaojitus ja valumavesien hallinta, luomu, viherlannoitusnurmi, pysyvät nurmet ja heikkotuottoisten turvepeltojen viljelystä poistaminen, niin tekemistä ei juuri jää.

Suomi voi minimoida toimet kansallisessa ennallistamissuunnitelmassa. Suunnitelmassa voi priorisoida helppoja ja edullisia toimenpiteitä. Esimerkiksi ojien tukkiminen jo suojelluilla alueilla lasketaan tavoitteisiin, eikä tarvitse koskea taloudellisesti arvokkaisiin alueisiin.

Suomi voi valita ennallistettavat alueet strategisesti. Keskittyä valtion omistamiin tai vähän käytettyihin alueisiin, välttäen yksityisiä maatiloja tai metsäalueita, joissa vastustus on suurta.

Muita näkökohtia

Politiikka ja lobbaus EU-tasolla on keino jatkaa poliittista vastustusta. Suomi voi lobata asetuksen muutoksia tai lisäjoustoja EU-parlamentissa tai neuvostossa, etenkin jos uudet vaalit muuttavat voimasuhteita. Asetusta on jo laimennettu neuvotteluissa maatalousprotestien vuoksi. Suomi voi liittoutua muiden vastustavien maiden (kuten Ruotsi, Italia ja Itävalta) kanssa.

Ulkoisvaikutukset ovat vielä kääntämätön kivi. Tuulivoimapuistossa korvausta saa myllyn alle jäävän alueen maanomistaja, naapuritontit ja sähkönsiirtolinjan omistaja, mutta kukin saa eri suuruisen korvauksen. Ehkä vettäminen tai kosteikon rakentaminen voitaisiin määritellä samaan tapaan. Usein naapurin maa-alue voi kuivaa, kun kosteikko tarvitsee lisää vettä naapurin puolelta. Toisaalta keväällä kosteikko voi tulvia yli patoaltaiden ja levittäytyä naapureiden maille. Näistäkin riskeistä pitäisi keskustella, sillä kaikkea ei voi jättää vain naapurisovun varaan.

Kari Laasasenaho vieraili 2.10. Piippolassa kohteessa, jossa kosteikkoja rakennettiin maatalouden ei-tuotannollisten investointituen kautta (5-vuotissopimus). Tukea saava kasvitila oli vuokrannut vajaatuottoiset ja märät turvepellot itselleen maanomistajalta. Kaksi patoamalla rakentuvaa kosteikkoa olivat turvepellolla ja yksi kosteikoista oli tehty metsätalousmaalle, joka oli avohakattu ja pengerretty. Maanviljelijä oli vuokrannut myös metsätalousmaan itselleen ja se oli siirtynyt osaksi maatalouden ei-tuotannollista tukea. Eli maanviljelijä saa maataloustukea metsämaalle, joka on perustettu kosteikoksi. Peruste on se, että se on liitetty osaksi maatalouden vesiensuojelutoimia, sillä kosteikoiksi muutettujen turvepeltojen vedet (ja osin ojitettujen metsätalousalueiden valumavedet) menevät kosteikon kautta.

Hallitus vaatii vapaaehtoisuutta kaikilta toimilta yksityismailla. Tämä on hyvä keino rajoittaa poliittista vastustusta. Toisaalta käytännössä vaatimus johtaa siihen, että tavoitteet jäävät (ainakin osittain) saavuttamatta. Ennallistaminen yksityismailla romahtaa kiinnostuksen puutteeseen ja hallitus voi väistellä vastuutaan.

Valitettavasti paras on myös hyvän vihollinen tässäkin yhteydessä. Jos tutkijat ja luonnonsuojelijat vaativat laajoja yhteisöpohjaisia tai valuma-alueen kattavia ratkaisuja, onnistumisia saadaan vain harvoilla kohteilla. Tieteen kannalta käytetään parhaita menetelmiä, mutta kokonaisuuden monimutkaisuuden takia toteutusten määrä jää vähäiseksi. Monesti tarvitaan avuksi tilusjärjestelyjä ja maakauppoja tai sopimusperäisiä maanvuokrauksia ja näissä prosesseissa menee aikaa. Laaja ennallistettu valuma-alueen on toki poliitikoille hieno juhlapöydän liina, jota kannattaa esitellä ulkomaisille vieraille, mutta vaikuttavuutta ja kriittistä massaa täytyy luoda arkisilla hankkeilla.

Oikeudelliset ja tieteelliset haastot ovat nekin osa keinovalikoimaa. Suomi voi haastaa asetusta EU-tuomioistuimessa, jos se katsotaan suhteettomaksi Suomen olosuhteisiin (esim. korkeat kustannukset suhteessa hyötyihin). Vaikka menestys on epätodennäköinen, oikeusprosessi viivästyttää toteutusta. Suomi voisi käyttää ”hätäjarru”-mekanismia (emergency brake), jos tilanne uhkaa ruokaturvaa tai ilmastoa. Suomi voisi käyttää tieteellistä konsensusta tukemaan argumenttejaan, mutta nykyisellään monelta toimenpiteeltä puuttuu tiedeyhteisön laaja hyväksyntä.

Yhteenveto ja johtopäätökset

Sääntöpohjainen ja harkinnanvarainen lähestymistapa tarjoavat eri etuja ja haasteita. Hybridimalli on lupaava, mutta vaatii jatkuvaa tasapainottamista. Suomi voi hyödyntää harkintaa ja joustoja, mutta sen on samalla varmistettava, että toimenpiteet ovat vaikuttavia ja hyväksyttäviä. Vastarintaskenaario voi olla ensimmäinen tarjous neuvottelupöydässä, joka tarjoaa vain minimitoimet. Ennallistamissuunnitelmaa korjataan vain niiltä osin kuin EU vaatii. Teknologia, asukkaiden osallistaminen ja paikkaperustainen suunnittelu voivat tukea tehokasta ja oikeudenmukaista ennallistamista. Olisi hienoa, jos maanomistajat vapaaehtoisesti suojelisivat tarvittavat alat ja valtiovallan tehtäväksi jäisi vain tehdä ennallistamisprosessi mahdollisimman helpoksi.

Euroopan komissio, hallitus ja ministeriöt voi olla eri mieltä kaikista tässä artikkelissa esitetyistä tulkinnoista, mutta tämä selvinnee vasta vuosien päästä, kun ennallistamissuunnitelman lopullista versiota lähdetään panemaan toimeen Suomessa.

Jouni Kaipainen, yliopistotutkija, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius