Suomi valmistelee parhaillaan kansallista ennallistamissuunnitelmaa. Ennallistamisasetuksen mukaan turvepelloista 30 % tulisi ennallistaa vuoteen 2030 mennessä ja neljäsosa siitä vettämällä. Tämänhetkisenä haasteena on se, että turvepellon määritelmä ei ole yksiselitteinen.
Kansallisesti onkin käytävä perusteellinen keskustelu siitä, mitä ennallistamistoimia tehdään eri turvepelloilla. Ei ole samantekevää, mihin paksuuteen tai eloperäisen aineksen pitoisuuteen turvepellon raja määritellään, sillä se vaikuttaa merkittävästi siihen, mikä on ennallistamisen tarve. Turvepeltoja on Suomessa viljelykäytössä noin 270 000 ha eli noin 11 % kokonaispeltoalasta Suomen kasvihuonekaasuinventaarion mukaan (Tilastokeskus 2024). Vaikka pinta-ala on selvillä, turvepeltojen maatuneisuusasteessa ja turvepaksuudessa on huomattavaa vaihtelua. Mihin siis kohdistetaan vettämistoimet, jos halutaan vaikuttavimmat ympäristöhyödyt?
Olisiko järkevintä aloittaa vettäminen turvepelloista, joissa turvepaksuus on yli 40 tai 60 cm? Vettämisen tavoitteena voi olla esimerkiksi kosteikon rakentaminen tai kosteikkoviljely. Toisaalta esimerkiksi kosteikkoviljely ei ole maataloustukiehtojen mukaan mahdollista alueilla, jotka ovat vedenpeittämää alaa. Käytännössä kosteikkoviljely ei siis kannata kasvulohkoilla, joissa on alle 20 cm turvetta, sillä vedenpinta on joka tapauksessa laskettava selvästi maanpinnan alapuolelle viljelykäytänteiden ja maataloustukiehtojen mukaan. Vettämisen ilmastohyödyt voivat jäädä ohutturpeisilla turvepelloilla kustannuksiin nähden olemattomiksi.
Luken selvityksen (Lehtonen ym. 2024) mukaan turvepelloilla tehtäviä ennallistamistoimia voisivat olla pohjavedenpinnan nostamisen lisäksi mm. säätösalaojitus sekä pysyvien nurmien viljely. Olisiko näitä toimia järkevintä toteuttaa ohutturpeisilla kohteilla? Turvepeltojen pinta-alalla on käytännössä suuri merkitys mm. saavutettuihin ympäristöhyötyihin, ennallistamisen kustannuksiin, tarvittavien ennallistamistalouden toimijoiden määrään sekä maanomistajille ja maanviljelijöille tarjottavaan tukeen ja neuvontaan. Ei siis ole yhdentekevää, miten paksuihin turvekerroksiin ja -peltoihin eri ennallistamisvaihtoehdot kohdennetaan. Yksityiskohtiin kätkeytyy hallinnollisia lillukanvarsia. Turvepellon määrittelyn jälkeen, oli se sitten millainen hyvänsä, tullaan todennäköisesti törmäämään mitä merkillisempiin yksityiskohtiin ja kummallisuuksiin, kun valittua määrittelyä sovelletaan ja tulkitaan käytäntöön.
Kari Laasasenaho, erityisasiantuntija, Seinäjoen ammattikorkeakoulu
Sami Kurki, johtaja, professori, Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti
Yrjö Ylkänen, elinkeinopäällikkö, Suomen metsäkeskus
Jouni Kaipainen, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Anne Matilainen, tutkimuskoordinaattori, Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti
Lähteet:
Lehtonen, H., Ojanen, H., Kekkonen, H., Niskanen, O., Savikko, R., Wejberg, H., Knuuttila, M., Stenberg, L., Niemi, J., Salmivaara, A., Laurila, M. 2024. Turvepeltojen käytön tiekartta vuoteen 2050. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 89/2024. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 154 s.
Tilastokeskus 2024. Kasvihuonekaasuinventaario. https://stat.fi/tup/khkinv/index.html Viitattu 8.4. 2025
